Athos-vuori

 Veli Kilpisen päiväkirja pyhiinvaellusmatkalta Athos-niemelle, Neitsyt Marian puutarhaan 27-30.07.2000. Thessalonike – Troija – Istanbul matkalla syyskuussa 2010 kierrämme laivalla Athos vuoren.

Haaveeni saada vierailla Pohjois-Kreikassa sijaitsevassa autonomisessa munkkitasavallassa sai alkunsa noin 10 vuotta sitten erään ystäväni käynnin jälkeen. Hän kertoi minulle tuosta noin 50 km pitkästä ja noin 10 km leveästä salaperäisestä niemestä, jonne naispuolisia ihmisiä, parrattomia miehiä eli eunukkeja eikä urospuolisia eläimiä ole päästetty perimätiedon mukaan sitten Neitsyt Marian aikojen. Vuonna 1050 jKr. Itä-Rooman keisari Konstantinus IX asetus kielsi naisilta pääsyn niemimaalle. Nykypäivänä lukuiset turistialukset kiertävät Athos-niemeä pysytellen kuitenkin määräysten mukaisesti 500 metrin päässä rannasta. Kreikan rannikkovartiosto merellä ja poliisikunta maalla valvovat munkkivuoren rauhaa. Noin 10 km pitkä ja pari metriä korkea aitamuuri erottaa munkkien asuttaman niemen muusta Kreikasta.

Kävin viikkoa ennen vierailuni alkua esittelemässä itseni ja passini Thessalonikin Pyhiinvaeltajain toimistossa, jossa ystävälliset munkit antoivat käytännön ohjeita vierailuani varten ja kertoivat lähtöpäiväni. Lisäksi sain pikkuruisen Athoksen kartan, johon kaikki 20 toimivaa luostaria oli puhelinnumeroineen merkitty. Numerot osoittautuivat sittemmin korvaamattomiksi, koska useimpiin luostareihin piti soittaa etukäteen ja varata niistä yöpymispaikka. Valitsemassaan luostarissa vaeltaja saa olla ilman erikoislupaa ainoastaan yhden yön.

Lähtöpäiväni aamuna starttasin vuokra-autoni Kassandrian niemimaalla olevassa Afytoksen kylässä hyvissä ajoin, jotta ehtisin ajoissa Ouranopoliksen satamaan. Alkumatka sujui joutuisasti hyvää tietä pitkin. Puolimatkassa 60 kilometrin kohdalla maasto muuttui vuoristoiseksi ja harmittelin, etten ollut vuokrannut itselleni kunnon autoa. Pieni ja tietysti vuokraamon halvin menopelini hyytyi miltei täysin jyrkissä ylämäissä. Vastamäet  taittui kävelyvauhtia  ja myötämäet menin tuhatta ja sataa kellon käydessä! Varttia ennen määräaikaa olin hikisenä ja hermostuneena Ouranopoliksen Pyhiinvaeltajaintoimiston edessä. Maksettuani 8000 grd vierailuluvasta juoksin satamaan, jossa Axion Estin (hymni Jumalan äidille) -niminen huoltoalus kiikkui lähtövalmiina Singitos-lahden aalloilla. Ostin 1000 grd maksavan tiketin ja astuin laivaan.

Huoltoaluksen alakannella oli useita paketti- ja kuorma-autoja ja kaikenlaista rakennusmateriaalia. En ihmetellyt tätä, koska olin kuullut, että Athos-vuoren luostareissa kirkkojen kellot ja munkkien hymnit sekoittuvat nykyisin sopuisasti erilaisten työkoneiden ääniin. Elämä munkkivuoren luostareissa on alkanut yhä enemmän kiinnostaa nykyajan miehiä, ja niinpä koko ajan hiljalleen kasvava munkkien määrä nykyisestä vähän yli 1500:sta vaatii rapistuvien rakennusten jatkuvaa korjaamista. Etenkin kommunismin kaatuminen 1990-luvun alussa, ja sitä seurannut rajojen avautuminen on tuonut tänne varsinkin Serbiasta, Bulgariasta ja Venäjältä paljon uusia nuoria munkkeja, jotka asuvat kansakunnittain omissa luostareissaan. Lopuissa 17:sta luostarissa on kreikkalaisia munkkeja. Kaikista täällä olevista munkeista akateeminen loppututkinto on keskimäärin 40%:lla! Munkit asuvat joko luostareissa tai niiden alaisissa skiitoissa, jotka muodostuvat useista 2-3 munkin asuttamista pikkutaloista eli kelkoista. Tällaisia keljoja koko Athoksella on satoja. Kaikkein askeettisimman ja kurinalaisimman elämän on valinnut munkki, joka asuu koko elämänsä kathismassa – yksin erakkona pienessä majamaisessa rakennuksessaan.

Yläkansi oli pyhiinvaeltajien kansi, jolla oli noin 100 miestä ja arviolta 20 paljon alle 15-vuotiasta poikaa sekä useita munkkeja. Ihmettelin mitä lapset täällä tekevät, koska olin eri lähteistä lukenut, että paikka olisi myös heiltä suljettu. Myöhemmin minulle selitettiin, että mitä nuorempana isät tuovat poikansa tänne tutustumaan kirkon ikivanhaan oikeaan oppiin, sitä puhtaampana he uskoa aikuisena välittävät perheilleen ja ympäristöönsä. Tunnelma laivalla oli harras. Munkit keskustelivat pääasiassa toistensa kanssa ja välttivät selvästi katsekontaktia meihin maallikoihin. He antoivat auliisti istumapaikkansa, jos joku oli sitä vailla. Eräs vanha munkki jonka valkea parta hipoi miltei hänen  polviaan sai osakseen erittäin suurta kunnioitusta munkkiveljiltään. He kumarsivat nopeasti syvään useita kertoja ja lopulta polvistuivat vuoron perään hänen edessään, suutelivat hänen sormustaan ja katselivat häntä miltei pelonsekaisin katsein. Mitä pitempi parta munkilla on, sitä suurempaa arvostusta hän veljeskunnassa saa osakseen.

Laiva pysähteli ohittamiemme luostareiden laitureihin, joista laivaan nousi ja poistui vaeltajia. Harmaisiin työasuihin pukeutuneet munkit kantoivat tavaroita odottaviin lava-autoihin, jotka pian katosivat jyrkkiä, mutkikkaita teitä kuin toiseen maailmaan. Ranta oli nopeasti autio. Kaivoin repustani lähtösatamasta ostamani kaksi nektaria. Ne häivyttivät nälän tunteen, joka oli hiipinyt vatsaani katsellessani vaeltajia, jotka mutustelivat laivan pienestä kanttiinista ostamiaan kinkkusämpylöitä. Heidän viimeinen liharuokansa tällä matkalla, sillä Athoksella ei liharuokia tarjoilla. Munkkien ruokavalioon kuuluu vain vihanneksia, hedelmiä, marjoja, juustoa yms. Juhlapäivinä, joita vuodessa on ainakin 135, munkit syövät pääasiassa kalaa. Kalan syönti on sallittua, koska kalan veri on kylmää toisin kuin neli- ja kaksijalkaisten veri, joka on lämmintä eikä näin ollen syötäväksi sopivaa.

Ohittamistamme linnamaisista Kastamonitou-, Docheiariou-, Xenofondos-, Xiropotamou- ja Panteleimon – luostareista etenkin viimeinen jäi mieleeni useine 5 tai 6 -kerroksisine autioine rakennuksineen. Siellä oli vielä 1800 - 1900 -lukujen taitteessa noin 2500 Venäjältä syntyisin olevaa munkkia. Kymmenisen vuotta sitten siellä oli enää viisi munkkia. Nykyisin heitä on 70. Tänä päivänä eletäänkin Athoksen renessanssin aikaa. Luostari on kuuluisa vihreänvalkeasta, kullalla koristellusta pääkirkostaan sekä ennen kaikkea munkkien isosta, moniäänisestä kuorosta. Luostarin 15 tonnia painava kirkonkello on maailman toiseksi suurin.

Puolenpäivän aikaan saavuimme Athoksen satamaan Dafniin, jossa vakituisia asukkaita on 16. Pienelle laiturille ja siitä alkavalle tienpätkälle oli ahtautunut noin 500 ihmistä, neljä kuorma-autoa,,  vanha linja-auto ja joitain pakettiautoja. Poistuessani laivasta viimeisten joukossa huomasin, että täällä kaikilla on paikkansa ja arvonsa. Kuuliaisuus sekä nöyryys ovat hyveitä, jotka näkyvät. Ei tönimistä, tuiskimista tai hosumista, johon niin usein täällä Kreikassakin törmää kun ihmisiä on paljon koolla. Päätin odottaa laakeripuun, sataman nimikkopuun, alla kunnes kaikki kanssani tulleet vaeltajat olivat yksi toisensa jälkeen kaikonneet rannalta. Mahdollista oli jatkaa matkaa joko vanhalla bussilla, luostareiden tilaustakseilla tai kävellen kohti niemimaan toisella puolen olevaa pääkaupunkia Kariesia tai patikoiden johonkin tällä länsirannalla olevaan luostariin.

Olin jo aiemmin päättänyt syödä päivän ensimmäisen aterian luostarissa, mutta toisin kävi. Ohittaessani sataman ainoaa tavernaa sieltä tuleva yrttien tuoksu ja ystävällinen nuori tarjoilijapoika suorastaan pakottivat minut ruokailemaan kanssaan. Tarjoilijapoika kertoi, että Athoksen toinen taverna on pääkaupungissa ja tämä, missä söin suussa sulavan kasvismussakan on ainut paikka, jossa saa liharuokaa – joskin vain kerran viikossa. Liharuoka on tarkoitettu niille arviolta 2000 eri ammattimiehelle, jotka ovat töissä luostarien työmailla. Syötyäni itseni kylläiseksi autojen ja ihmisten melu oli kaikonnut ja kuulin vain aaltojen kohinaa niiden iskeytyessä vanhoihin satamalaitteisiin.

Jouduin soittamaan sataman puhelinkopista moneen luostariin, koska useimpien luostarien majoitustilat olivat täynnä. Lopulta sain kuulla olevani tervetullut läheiseen Xiropotamoun luostariin. Onnekseni havaitsin myös, että kaikkien luostarien ”virallinen” kieli on englanti.

Lähdin hyvillä mielen kohti korkealla vuorenrinteellä kohoavaa linnamaista rakennusta. Käännyin päätieltä kauniin sillan nurkalta pienelle polulle. Tämä oikopolku johdatti minut runsaan tunnin uurastuksen, monien taukojen ja vesiryyppyjen jälkeen ikivanhan tammen ja kolme metriä leveän jyhkeän portin viereen. Nousu oli ollut niin raskas keskipäivän kuumuudessa, että päätin levähtää hetkeksi puuvanhuksen varjoon. Mietin niitä menneitä ihmisiä, jotka olivat olleet samalla paikalla - joko lepäämässä tai pakoilemassa vihollisia, jotka häiritsivät Pyhän Vuoren rauhaa. Jos puuvanhus voisi puhua - vaan eihän sen tarvinnutkaan. Se oli pelkällä olemuksellaan pannut minut ajattelemaan, puhumaan puolestaan. Heräsin hikisenä, sillä olin ajan kuluessa nukkunut pois tammen suojaavasta varjosta ja aurinko paistoi täydeltä terältä kasvoihini. ”Hyvä että heräsit, olisit saattanut palaa”, kuulin jonkun sanovan puun toiselta puolen. Puhuja oli australialainen mies (kuin ilmetty Crokodile Dundee) nahkahattuineen ja ehdotti, että menisimme yhdessä ilmoittautumaan viereiseen luostariin.

Läheisin talo oli yksi luostarin huoltorakennuksista. Se näytti sisältä samanlaiselta kuin kahdesta kolmeen henkeä työllistävä suomalainen puusepänverstas. Isossa, valoisassa hallissa oli useita täysin nykyaikaisia puuntyöstökoneita. Takaosassa oli valmiita ja puolivalmiita ovia, ikkunanpokia, huonekaluja yms. Seinien vierustoilla makasi hyvässä järjestyksessä monia erilaatuisia lautoja ja lankkuja. Muistelin opettajavuosiani Suomessa ja miltei katkeruudella niitä ”sota-aikaisia”, usein vaarallisiakin koneita, joita jouduin puutyötunneilla käyttämään. Myöhemmin ollessani vieraana muissa luostareissa kuulin, että tämä Xiropotamou on yksi Athoksen rikkaimmista luostareista. Ehkä se kunta, jonka puutyöluokassa aikoinani opetin, oli sitten Suomen köyhimpiä. Ihmettelin myös luostarin muurien vieressä kohoavaa noin 15-metristä nostokurkea. Täällä ei tehty mitään pintaremontteja vaan mittavia peruskorjauksia!

Ulkopuolisten ammattimiesten lisäksi koneita munkkivuorella käytti ja vasaroita heilutti munkit, jotka todennäköisesti olivat hankkineet ammattitaitonsa jo ennen luostariin tuloaan. Sama tietysti koski kaikkea muutakin työntekoa Pyhällä Vuorella. Mikset harjoittaisi munkkina, vaikka pakko ei olekaan, vanhaa taksikuskin, metsurin, palomiehen, tietokoneohjelmoijan, kokin tai lääkärin ammattiasi täälläkin? Näin voit parhaiten auttaa ja tukea yhteisöä. Selvää on, että palkkaa täällä ei tunneta. Kaikki munkkien tekemä työ on ilmaista. Kaikki raha, joka ei ole vaeltajien taskussa on luostarien omaisuutta. Jos munkki sairastuu vakavasti eikä luostarin lääkäri pysty - usein välineiden puutteen vuoksi - häntä auttamaan, kustantaa luostari sairaan Thessalonikin sairaalaan saamaan asianmukaista hoitoa.

Monien munkkien ja vaeltajien huoli Athoksen maallistumisesta on varmasti aiheellinen. Monet sadat ulkopuoliset työntekijät ja lukuisat vierailijat, jopa 500 joka päivä, tuovat tahtomattaankin ajatuksia, tapoja ja tavaroita, jotka eivät Pyhälle Vuorelle kuulu. Jokaiselle vuodenpäivälle Ateenan ja Thessalonikin Philgrims toimistot myöntävät yhteensä 10 ei-ortodoksi ja 100 ortodoksivierailulupaa. Toisaalta ilman ulkopuolista, ostettua apua luostarit auttamattomasti rapistuvat ja lopulta tuhoutuisivat. Nykyisellään noin 60 munkkia luostaria kohden pystyvät vaivoin hoitamaan valtavaa linnamaista kotiaan, jota alkuaan on asuttanut ja ylläpitänyt moninkertainen munkkien joukko.

Huoltorakennuksen takana kohosivat 15 metriä korkeat kalkkikiviset muurit. Sukelsin uuden ystäväni kanssa viileään porttikäytävään, joka vei meidät luostarin hurmaavalle sisäpihalle. Keskellä noin hehtaarin kokoista aukeaa kohosi pääkirkko (katholikon). Sen ympärillä kasvoi sitruuna- appelsiini- kirsikka- ja isokukkainen magnoliapuu, joka on kauneuden ja jalomielisyyden symboli. Valtavan kynttiläsypressin latva ulottui miltei katholikonin kupolin korkeudelle. Kuulin vain veden solinaa viereisestä lähteestä - muuten kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus ja harmonia.
Mietteeni keskeytti yli 50-vuotias pieni, pitkäpartainen munkki, joka pyysi minua seuramaan itseään. Hän ohjasi minut istumaan komeaan, kokopuiseen upeasti koristeltuun tuoliin. Pian eteeni tuotiin pieni lasi rakia ja vettä sekä lukumia, jotka ovat mintun, sitruunan tai ruusun terälehtien värjäämiä ja maustamia marmeladikaramelleja. Odotustilat olivat avarat ja valoisat kuin neljän tähden hotellista, vain tv ja baaritiski puuttuivat. Tarkistettuaan vierailulupani munkki vei minut yläkerran majoitustiloihin.

Asetuin niukasti kalustettuun kolmen hengen huoneeseen, jossa oli pöytä, tuoli ja pieni lipasto sekä kaksi vuodetta. Uutuuttaan tuoksuvat kalusteet ja kullanväriset heloitukset hämmästyttivät minua. Vaatimattomampi tyyli kaikkialla vierastiloissa olisi ollut mielestäni kodikkaampaa ja varmasti paljon halvempaa. Munkkien mielestä tämä ei ollut pröystäilyä, sillä he uskoivat minun viihtyvän paremmin kun kaikki oli niin sanotusti vimpan päälle. Huoneeni kapeasta ikkunasta avautui huikaiseva maisema merelle ja siellä kelluville pienille kalastusveneille. Huoneeni oli miellyttävän viileä – kiitos luostarin osin yli metrin paksuisten seinien. Käväisin käytävällä olevissa wc- ja peseytymistiloissa ja ihmettelin, etten missään muualla Kreikassa ole nähnyt niin huolella ja tyylillä tehtyjä kaakelointeja. Palasin puhtaana poikana huoneeseeni, heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin.

Parin tunnin päästä heräsin voimakkaaseen rakin tuoksuun. Viereisessä vuoteessa makasi outo mies hypistellen laukustani ottamaansa kirjaa kaikessa rauhassa. Kohottauduin vuoteestani ja tiedustelin, miksi hän on avannut laukkuni ja ottanut sieltä kirjani. Hän vastasi, että nämä ovat hänen tavaroitaan. Hupmasin, että mieshän oli umpihumalassa. Ennen kuin ehdin vastaamaan hänelle, oviaukkoon ilmestynyt kreikkalaismies sanoi kreikaksi jotain humalikolle joka poistui heti horjuen sekä pahoitellen huoneestani. Tuntematon kehotti minua tarkastamaan huolella tavarani ja sanoi, että Athoksellakin saattaa sattua nykyisin kaikenlaista ei-toivottua.

Lähdin luostaripihalle, josta oli kuulunut outoa kumahtelua. Ääni syntyi, kun munkki löi isolla puuvasaralla ketjujen varassa roikkuvaan leveään tammilankkuun (semantron). Tasarytminen kumina kutsui munkit iltapalvelukseen. Juhlapäivänä vietettävä yömessu (oloniktios) alkaa klo 18.00 ja päättyy seuraavana aamuna klo 11.00. Harmikseni totesin ettei ollut juhlapäivä, joten palvelus päättyi kestettyään noin kaksi tuntia. Ortodoksikirkkoon kuulumattomana sain seurata, kuunnella ja aistia tuon pyhän toimituksen edistymistä kirkon ulkoeteisestä (exonarteks). Suurimman vaikutuksen minuun teki tieto, että nämä toimitukset olivat jatkuneet täällä keskeytymättä yli 1000 vuoden ajan. Muotonsa ne olivat saaneet jo Itä-Rooman aikoina. Kirkon pääoven yläpuolella exonarteksissa oli kuiva eli stuccotekniiikalla kalkkipintaan tehty laaja maalaus. Aiheena oli 40 kristityn roomalaisen sotilaan surmaaminen noin 300 jKr. Mustanmeren rannalla. Kirkko oli siten pyhitetty näille 40:lle uskonsa puolesta surmatulle eli marttyyrille.

Havahduin suitsukkeiden tuoksusta ja hymnien sävelmaailmasta moniin nopeisiin askeliin, jotka veivät arviolta 50 kirkossa ollutta munkkia viereiseen ruokasaliin. Jouduin taas odottamaan, että munkit ja samanuskoiset maallikot olivat ensin syöneet. Vasta sitten olisi minun vuoroni. Salista kuului rukouksen hyminää ja kellon kilahdus. Syönti alkoi tästä merkistä ja sitä säesti yksi korokkeella oleva  munkki lukien kuuluvalla monotonisella äänellä kertomuksia edesmenneiden pyhien kilvoittelusta elämänsä aikana. Noin 15 minuutin päästä kello kilahti toisen kerran ja loppurukous päätti ruokailun. Munkkien lähdettyä oli minun vuoroni ruokailla. Astuin basilikamalliseen noin 6 metriä korkeaan, 40 metriä pitkään ja 15 metriä leveään hämärään, yrteiltä tuoksuvaan saliin. Salin päätyseinään oli maalattu kuvaus viimeisestä ehtoollisesta. Sivuseinillä oli ihmisen kokoisia kuvia uskonsa puolesta taistelleista miehistä ja naisista. Tuon ehtoolliskuvan alla oli pöytä kuten kuvassakin, ja pöydän keskellä luostarin johtajan ruokailupaikka. Pitkät munkkien käyttämät pöydät olivat vielä siivoamatta, joten minut ohjattiin sivussa olevaan pieneen valmiiksi katettuun pöytään. Ruokanani oli viininlehtikääryleitä, haudutettuja mukakoisoja ja paprikoita, tzatsikia,  hivenen nahistuneita ranskalaisia perunoita ja tiivistä kuivaa leipää. Juomana oli vettä ja erinomaista punaviiniä. Ruoka tarjoiltiin haaleana. Lämmin suussa sulava ruoka aiheuttaisi liiaksi nautinnon tunteita, kuten eräs munkkiveli minulle myöhemmin kertoi.

Luostarin ulkoportti suljettiin klo 21.00 ja tuntui kuin mikään maailmallinen ei enää koskisi minua. Istuskelin kolmannen kerroksen ulkoverannalla ja seurasin mustien hahmojen liikkumista luostarin sisäpihalla. He toimittivat päivän viimeisiä askareitaan. Yksi musta hahmo pysähtyi keskellä pihaa olevalle kaivokatokselle (philae) ja sytytti sinne öljylampun. Aavemainen, kuin toisesta, ikonin takaisesta maailmasta tuleva valo valaisi sisäpihaa.  Levottomasti lepattava valo värjäsi nurmikot, puut, luostarin ikivanhat seinät sekä puisten terassien kaiteet ja tukiparrut sen mukaan, minkä värisen lasin läpi sen oli säteiltävä. Jos olet lukenut Umberto Econ hienon kirjan ”Ruusun nimi”     tai katsonut samannimisen elokuvan, jossa Sean Connery seikkailee ratkaisemassa vanhojen käsikirjoitusten salaperäisiä katoamisia katolisessa luostarissa, voit saada aavistuksen miltä minusta tuntui.

Heräsin kuuden aikaan ikkunaluukkuja repivään vinkuvaan tuuleen. Kiiruhdin aamutoimille kuin armeijassa, koska olin kuulevani käytävältä ääniä, jotka veivät mietteeni noihin taakse jääneisiin aikoihin. Taisin olla vielä unessa, sillä pitkällä käytävällä ei ollutkaan ketään. Yllätyksekseni sain syödä aamiaista munkkien kanssa. Popsin paljon oliiveja, fetajuustoa sekä samaa harmaata leipää kuin edellisenä iltana. Juotavaksi oli yrttiteetä ja raikasta vettä. On hyvä aloittaa päivän työ, kun ruumis on ravittu ja sielu on saanut riittävästi lepoa.

Luostarin muurit katosivat pian taakseni noustessani jyrkkää pääkaupunkiin Kariesiin johtavaa vuoroin santa-, vuoroin betonitietä. Mieleeni tuli kreikkalainen ystäväni joka sanoi, että Athoksella on valtavat metsät! Suomalaiseen nämä miltei kitukasvuiset ja väärärunkoiset lehtipuumetsät eivät suurta vaikutusta tehneet. Lajivalikoima oli kuitenkin vaikuttava. Päästyäni niemimaan sisäosiin olin ohittanut jo ainakin kastanja-, viikuna-, tammi-, saarni-, poppeli- ja sypressimetsiä. Maanpintaa koristi kymmenien erilaisten kukkivien kasvien peitto. Muutama karimetso ja silkkihaikara sekä useita mehiläis-, hiiri- ja nuolihaukkoja tunnistin taivaan sinestä. Tielleni osui jänöjä, oravia, isoja perhosia sekä koppakuoriaisia, joista yhden autoin tien yli tällä kiireettömällä taipaleellani. Lisäksi tien varrelle jäi lukuisia muita luojan luotuja, joiden nimiä en tiedä..

Hiljaiset metsän äänet peittyivät minuutti minuutin jälkeen nousevaan moottorien jylinään. Takaani oli tulossa useita kuorma-autoja, kaksi linja-autoa ja muita ajoneuvoja käsittävä karavaani. Uusi päivä ja yhteysalus oli tuonut lisää vaeltajia ja tarvikkeita. Siirryin metsän suojaan, sillä autoja seuranneet valtavat pöly- ja pakokaasupilvet olisivat varmasti tainnuttaneet minut. Satamaan päin oli myös menijöitä. Isot rekat veivät puutavaraa satamaan ja sieltä ”mantereelle” myytäväksi. Täälläkin käytiin kauppaa.

Luostarien tuloista testamentti- ja muut lahjoitukset muodostavat erittäin suuren osan. Tärkeitä on myös kiitos- ja lupauslahjat pyhien ikonien edessä. Usein ne ovat kullasta, hopeasta tai muusta arvokkaasta materiaalista. Jossain vaiheessa nämä sitten vaihdetaan rahaksi, jolla voidaan taas kunnostaa luostareita tai edesauttaa oikean uskon asiaa. Kuuluisissa Danielin, Voliotesin, Kartsonein ja Ioassapein kelioissa käsinmaalatut ikonit (rukouksen ruumiillistumat) ovat haluttuja kaikkialla Kreikassa. Kaikenlaisia koriste-esineitä ja rukousnauhoja yms. kaupataan Athoksen ja sen lähialueiden kaupoissa. Oma lukunsa ovat vielä laajat viinitarhat, joitten satoa myydään Halkidikilla toimivaan Tsantalin viinitehtaaseen. Tuloja saadaan myös vaeltajille myydyistä vierailuluvista. Ulkomaalaisen ortodoksin tai toisuskoisen vierailulupa maksaa 8000 grd. Kreikkalaisen vierailulupa on 4000 grd. Hinnat ovat samat olet siellä sitten vain pikavisiitillä aamusta iltaan tai tavanomaiset neljä päivää. Voidaksesi olla pitempään kuin neljä päivää on sinun  saatava virallinen kutsukirje luostarista. Kansainvälinen ”Friends of Mount Athos” - järjestö on tehnyt paljon työtä Athoksen hyväksi. Järjestön kuuluisin jäsen on Walesin Prinssi Charles. Hän on usein valinnut retretikseen Vatopediou luostarin niemimaan itäpuolelta, jossa hän viettää vuosittain parin viikon hiljentymisjaksoja akvarelleja maalaillen. Hänen kiinnostukseensa tulla tänne on varmasti vaikuttanut hänen isänsä Prinssi Philip, jolla on kreikkalaiset sukujuuret.

 Oli kulunut kaksi tuntia lähdöstäni Xiropotamou-luostarista ja olin matkani korkeimmalla paikalla noin 350 metriä merenpinnasta. Edessäni avautui näkymä Kariesin kaupunkiin ja takanani turkoosinsinisestä merestä nouseva Sithonian niemimaa. Kulkiessani alas viettävää tietä vastaani tuli aaseja ja hevosia kantamuksineen sekä niitä komentavia munkkeja. Ohitin useita autioita taloja, villiintyneitä puutarhoja ja hoitamattomia peltotilkkuja. Pyhällä Vuorella arvellaan parhaimpina aikoina olleen yli 40 000 munkkia 40 luostarissa ja monissa sadoissa pienemmissä yhteisöissä. Enää oli jäljellä vain mahtavat kulissit ja nekin monin paikoin kaatumassa. Pääkaupungissa oli pari sekatavarakauppaa, muutama ikonikauppa, posti, pankki, yhdistetty hotelli & taverna ja leipomo, jossa ei myyty mitään makeaa - ei edes vehnäleipää. Hintataso oli sama, ellei jopa korkeampi kuin Halkidikin kaupoissa. Postitin ison määrän kortteja ystävilleni, koska Athoksen postileima on haluttu keräilykohde.

Tällä kertaa en tarvinnut useita soittoja, kun jo sain yöpaikan Karakalou-nimisestä luostarista. Jäin odottamaan luostarin pikkubussia, joka lähtisi parin tunnin päästä. Suuntasin askeleeni kohti Kariesin Protato-nimistä pääkirkkoa, joka on auki päivittäin tunnin ajan. Matala pieni kirkko on valmistunut 1400-luvulla ja sen ikonit ovat kuuluisien Makedonian ja Kreetan koulukuntien valmistamia 1400- ja 1600-luvuilla. Kuninkaan portin takana aspiksessa katsoin lumoutuneena miltei mustaa Axion Estin-ikonia, jota valaisevat ja suojelevat pyhät legendat. Aika vierähti nopeasti seuratessani vaeltajia, jotka vuoronperään kävivät suutelemassa ikonia sekä laskemassa sen eteen erilaisia pieniä jalometallisia kiitos- ja lupauslahjoja, joita myös votiivilahjoiksi (kreikaksi tama) kutsutaan.

Maisemat vaihtuivat nopeasti ja suhteellisen mukavasti nykyaikaisen nelivetoisen pikkubussin kyydissä. Athoksen itäpuolen rannat ovat hivenen helppokulkuisemmat kuin länsipuolen. Ohitimme  meren rannassa olevan Iveronin luostarin ja sen meren tyrskyjen ruhjomat laiturit, joilla oli valtavat määrät tammitukkeja. Lopulta saavuimme jouset ja nivelet kitisten Karakalou-luostarin mahtavien muurien eteen. Kiitin ja maksoin munkille 1000 grd hyvästä kyydistä. Kiitokseksi taitava pitkäpartainen kuljettaja töräytti torvea ja lähti viemään loppujoukkoa luostareista vanhimpaan ja suurimpaan, Megistes Lavraan, joka sijaitsee miltei niemimaan eteläkärjessä.

Tulomuodollisuuksien (raki, vesi ja lukumit) jälkeen astuin huoneeseeni, joka ei ollut niin uudenaikainen kuin edellisessä luostarissa, mutta paljon kodikkaampi. Huoneessani oli niukka ja kulunut sisustus, johon kuului tuoli, naulakko ja kaksi hetekaa. Ikkunasta avautui uskomattoman kaunis maisema luostarin hyvin hoidetuille puutarhoille ja metsäisille rinteille. Tuon samaisen näkymän kruunasi kuitenkin edessäni kohoava salaperäinen 2033 metriä korkea Athosvuori. Miksei majesteettinenkin, koska Aleksanteri Suuren, joka eli 356-324 eKr. hovikuvanveistäjä Denokrates olisi halunnut muovata vuoren ihailemansa hallitsijan jumalaisen pään muotoiseksi. Suunnitelmatkin oli jo tehty ja kerrotaan, että Aleksanteri oli imarreltu näistä suunnitelmista. Hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä mielestään yhtä hulluun hommaan kuin Persian suurkuningas Kserkses tehdessään kanavan, jolla Athoksen niemi oli katkaistu noin 160 vuotta aiemmin. Näissä ajatuksissa vaivuin vaatimattomalle hetekalleni ja nukahdin.

Päiväunista virkistyneenä laskeuduin lukemattomia narisevia askelmia kohti luostarin alakerroksia.
Äänettömältä sisäpihalta kuljin pimeän porttikäytävän läpi luostarin ulkopuolelle ja suuntasin puutarhoille päin. Suorissa riveissä ja säännöllisin välein lempeän auringon säteillessä kypsyivät salaatit, tomaatit, kurkut, kurpitsat, pavut, paprikat, peperonit, vesi- ja hunajamelonit sekä monet eri kaalilajit – jopa parsat. Marjapensaat ja viiniköynnökset notkuivat satoaan ja hedelmäpuut kantoivat isoja raskaita hedelmiä. Erikoisuutena oli tavallisimpien lajien lisäksi kiwi- avocado – ja persikkapuut. Ihailtuani pitkän tovin ahkerien munkkiveljien toimia istahdin vanhan kaivon reunalle ja aloin kirjoittaa muistiin päivän tapahtumia. Onko ihmiselle kuitenkaan mitään hyötyä asioista, jotka hänen on kirjoitettava muistiin? Vain ne asiat jotka hän muistaa ulkoa on hänelle tarpeellisia. Ne hän on ymmärtänyt ja sisäistänyt. Sen mitä mukanaan jaksaa kantaa se on tärkeää – eihän täältä voi mitään kuitenkaan mukanaan viedä. Muu on hyttysen surinaa korvissasi. Voi kun voisi elää näin!

Tuttuun aikaan klo 18.00 oman kelloni mukaan kuulin kumahtelua, joka kutsui munkkeja iltapalvelukseen ja ruokailuun. Athoksella eletään kuitenkin Itä-Rooman aikaa, joten kello on Pyhällä Vuorella kolme tuntia edellä oman kelloni näyttämää aikaa. Munkkien kellot näyttivät näin ollen iltayhdeksää. Juliaaniseksi kutsutun kalenterin mukaan he ovat myös 13 päivää jäljessä ulkomaailmassa käytetystä ajanlaskusta. Erikoista on myös, että uusi päivä alkaa auringon laskiessa, jolloin kello näyttää puolta yötä! Ruokana illallisella oli keitettyjä papuja, isoja mehukkaita tomaatteja, oliiveja, harmaata leipää sekä juotavaksi vettä. Syödessäni seurasin ihaillen sitä kurinalaisuuttaja nöyryyttä, mitä keittiöpalveluksessa olevat munkit osoittivat tovereilleen ja tehtävilleen. Ensimmäinen munkki keräsi muutamat koskemattomiksi jääneet ruoka-annokset, toinen leivät, kolmas puhtaat atrimet, mukit ja lautaset, neljäs vesikannut, viides ruoantähteet jne. Kaikessa loisti heidän syvä kunnioituksensa tekemäänsä työtä kohtaan.

Karakalou-luostarin erikoisuutena pidin sen muurista kohoavaa valtavaa noin 20 metriä korkeaa ja erittäin hyvin säilynyttä puolustustornia. Sitä on tarvittu, koska luostarit ovat kautta monisatavuotisen historiansa olleet aina myös linnoituksia. Eräs munkkiveli luki ajatukseni ja ojensi minulle oliiviöljylyhdyn. Lähdin kiipeämään jyrkkiä, epätasaisia rappusia ylöspäin kolhien joko päätäni tai käsivarsiani kapeassa ja matalassa portaikossa. Vaikka kompastuisin ja kaatuisin
niin palovaaraa täällä kivitunnelissa ei kuitenkaan olisi. Tornin huipulla oli pieni kappeli, jossa paloi oliiviöljylamppu kunnioittamassa luostarin rohkeita puolustajia. Menneisyydessä rauha ihmisten kesken on ollut poikkeustila – sotatila se tavallisempi olotila. Niemimaa viljelyksineen ja vauraine luostareineen on säilyttänyt puhdasta uskoa, tietoa ja perinteitä sukupolvelta toiselle yli tuhannen vuoden ajan. Se on aina houkutellut kimppuunsa niin toisuskoisia uskonkiihkoilijoita  kuin merirosvojakin – siis kaikenlaisia pahantekijöitä kuin hunajakakku kärpäsiä.

Erinomaisesti nukutun yön jälkeen oli aamutoimien vuoro luostarin vieraille tarkoitetuissa pesutiloissa. Siellä minua hämmästytti wc, jonka reiästä kikkarat saivat pudota vapaasti ulkoilmassa, miltei kuin Olavinlinnassa, noin 15 metriä alla olevaan valtavaan laskiruumaan.
Mitenkähän täällä talvella kukaan tarkenee asioida. Pakkasta saattaa olla joskus muutama aste ja viima käy varmasti kovana. Vierailukirjan mukaan täällä kuten kaikissa muissakin luostareissa käy vierailijoita ympäri vuoden.

Aamupala oli herkullinen. Tavallisten vihannesten, fetan ja leivän lisäksi sain juoda punaviiniä. Se oli luostarin omaa ja niin hyvää, että hörpin sitä kuin mehua. Taisin juoda sitä hivenen liikaakin, koska jouduin huilaamaan monen monta kertaa matkatessani läheiseen Philoteun luostariin. Viileä aamutuuli kuitenkin kirkasti nopeasti mieleni ja tunsin niin lihaksissani kuin joka solussani viinin hyvät vaikutukset. En muistanut enkä tuntenut eilistä selkäkipua enää ollenkaan. Seuraava luostari oli yksi niistä yhdeksästä, johon ei tarvinnut soittaa ja varata yöpaikkaa etukäteen.

Aamukasteisten kukkuloiden yli johtavan polun varsilla näin muutamia rapistuneita asumuksia ja niissä asuneiden munkkien pieniä hartauskappeleita. Asukkaat olivat varmasti jo vuosia sitten päässeet kilvoituksensa päähän, elämän Herran luokse. Kaikki tulevaisuuden haaveeni ja suunnitelmani tuntuivat turhilta ja mitättömiltä ohittaessani näitä rakennuksia ja niiden ympärillä rehottavia hoitamattomia puutarhoja, kenties joskus rakkaudella vaalittuja. Kuinka turhalta kaikki näytti ja miten pieneksi tunsin itseni.

Parin tunnin patikoinnin päätteeksi Philoteun luostari seisoi edessäni jyhkeänä kuin Doverin kalkkikiviseinät Englannin kanaalissa. Se oli valmiina vastaanottamaan minkä tahansa vastuksen ja varmana selviytymään niistä. Kävelin luostarin sisäpihalle, jossa minua tuli tervehtimän sydämellinen suomenkielinen munkkiveli. Hän oli hyvin iloinen saadessaan tavata suomalaisen ja ennen kaikkea puhua suomea monen vuoden tauon jälkeen. Mielessäni kävi Stanleyn ja Livingstonen kohtaaminen Afrikan sydämessä 1800-luvun loppupuolella. Stanleyn rooli sopi minulle, sillä olin salaisesta toivonut tapaavani vaelluksellani edes yhden Athoksen kolmesta suomalaismunkista. Sovimme, että peseydyttyäni ja levättyäni – nukuttuani – muutaman tunnin menisimme yhdessä tutustumaan luostarin katholikoon.

Yllätyin suuresti siitä uskon ja luottamuksen määrästä, mikä säteili tästä nuoresta harvapartaisesta arviolta 30-vuotiaasta miehestä hänen esitellessään minulle kirkon sisätilojen seinämaalauksia. Hetkittäin vaivuin ajassa satoja vuosia taaksepäin kuunnellessani hänen kertomuksiaan pyhistä naisista ja miehistä, jotka aivan kuin äsken olisivat olleet seurassamme. Hänelle ihmeteot, joita nämä pyhät poisnukkuneet olivat tehneet elinaikanaan yli tuhat vuotta sitten, olivat jokapäiväisiä asioita. Siirtyessämme ikonin tai maalauksen luota toiselle hän ensin tervehti pyhän kuvaa tehden ristin merkin rintaansa vasten. Hän näytti minulle pienenpientä, hopealippaassa olevaa puupalaa, joka perimätiedon mukaan on pala Jeesuksen ristiä Golgatalta. Katsoessani tuota palasta hän sanoi, ettei ole niin tärkeää mitä näkee. Tärkeää on se, mitä uskoo näkevänsä ja sitä kautta kokee.

Myöhemmin samana iltana oppaani vei minut luostarin hautausmaalle, jolle kauniit suipot sypressit eli ylösnousemuksen puut jo heittivät pitkiä varjojaan. Kaikkien luostareiden tapaan tämäkin hautausmaa sijaitsi muurien ulkopuolella. Kuljimme kapeasta portista pienelle tasanteelle, josta avautui huikean kaunis maisema Aigean merelle. Hän kertoi minulle, että kolmen vuoden päästä hautauksesta vainajan luut kaivetaan maasta, puhdistetaan, numeroidaan ja asetetaan hautausmaan laidalla olevaan luutaloon. Tästä syystä tälläkään hautausmaalla ei ollut nyt kuin kaksi yksinkertaista valkeaa puuristiä muistuttamassa meitä poisnukkuneista ja kaiken katoavaisuudesta.

Tapasin luutalon katveessa vanhan valkopartaisen isä Giorgioksen keskustelemassa yhden oppilaansa kanssa. Ortodoksisuudessahan on perinne, jonka mukaan jokaisella miehellä ja naisella tulisi olla joku vanhempi oppi-isä, jonka kanssa voi aina keskustella ja saada neuvoa hengellisissä ja maallisissa asioissa. Ystäväni rohkaisemana päätin käyttää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden hyväkseni ja kysyä, mitkä ovat minun mahdollisuuteni edetä valitsemallani tiellä. Onko minulla taivasosuutta jos elän näin kuin elän – erehdyn, teen virheitä, kadun, pyydän anteeksi jos olen jotain loukannut? En harkiten tee pahaa, enkä toivo kellekään pahaa. Itselläni on siten hyvä olla. Omaisuus, eilinen tai tuleva ei aiheuta stressiä. Saan olla ja elää elämääni rauhassa tässä ammatissa – usein kuitenkin toisten määräämissä paikoissa.

Isä Giorgious oli pitkään vaiti, siveli partaansa ja lopulta alkoi puhua ystävälleni. Tämä käänsi vanhan munkin vastauksen minulle. Sen mukaan olen itse tietoisesti aiheuttanut ja hankkinut hyvän olon tunneharhan itselleni, ja siksi olen kadotuksen tiellä. Jumalan armo on ainut, joka tulee aikanaan maallisten himojen ja tavoitteiden tilalle. Ihmisen tulee vain antaa armolle eli Pyhälle Hengelle mahdollisuus ja tilaa tulla elämääsi. Jumala yksin tietää ja antaa jokaiselle tarpeellisen määrän armoa, jotta tie taivaisiin kilvoittelun jälkeen aukeaisi. Yhtä ainoaa oikeaa tietä ei ole. Teitä on yhtä monta kuin ihmistäkin. Kunpa vaan ihminen löytäisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sen oman tiensä, sen oikean Jumalan luokse.

En tästä tuomiosta masentunut, vaikka se minut yllättikin. Tuntui kuitenkin, kuten kunnia-arvoiselle isälle sanoin, että olen nähnyt valon kulkemani tien päässä, kaukana edessäni. Hän oli ehkä tyytyväinen vastaukseeni tai keskusteluhetkeen yleensä, koska kehotti minua jatkamaan valitsemallani tiellä ja tekemään kysymyksiä sekä etsimään niihin vastauksia. Hyvästelimme yön laskeutuessa ja kysyin, voisinko tulla tapaamaan heitä uudestaan muutaman vuoden päästä? Ystäväni sanoi, että voin tulla milloin vain - vaikka 50 vuoden päästä – täällä he ovat ja hymyili oppi-isälleen. Täällä tai luuhuoneessa - kuinka Jumala sitten päättääkään.

Viimeisen Athos-päivän tapahtumat eivät tuon viimeisen illan keskustelujen ja kokemusten jälkeen tuntuneet enää miltään. Lähdin sieltä jonkin verran toisena miehenä kuin sinne olin vain neljää päivää aiemmin saapunut. Vierailustani on kulunut nyt jo viikkoja ja olen vähitellen alkanut ymmärtää mitä kreetalainen kirjailijamestari Nikos Kazantzakis, joka vietti viime vuosisadan alussa pitkiä aikoja Athoksella, tarkoitti sanoessaan, ”Rakasta vapautta, luovu kaikesta mikä orjuuttaa sieluasi. Murskaa vanhat tavat, jopa pyhät, jos ne eivät kanna.” Jos pystyisit elämään näin, muistokirjoitukseesi sopisivat varmasti sanat, jotka ovat Nikoksenkin haudalla Iraklionin kaupungissa Kreetan saaressa, keskellä viinintummaa merta:

En toivo mitään, en pelkää mitään. Olen vapaa !

Lämpimät kiitokseni työkavereilleni Riikka Elolle, Riina Harjumäelle, Nora Heleniukselle ja Anu Pöytälaaksolle, jotka tekivät arkityöni täällä Halkidilla pyhiinvaellusmatkani aikana sekä työnantajalleni Aurinkomatkoille, joka maksoi kaikki kulut.

Afytoksen kylässä Aleksanterin kultamailla syyskuussa vuonna 2000.
Veli Aleksanteri Kilpinen